Isoäitini ansiosta minusta tuli ortodoksi.
Synnyin, niinkuin useimmat muutkin täällä Pohjolassa, luterilaiseksi. Äitini oli luterilainen, ja luterilaisena minut kastettiin, konfirmoitiin ja vihittiin. Olen koko elämäni ajan tuntenut hengellisen kaipuun sisimmässäni, mutten ole pystynyt sitä määrittelemään ennenkuin korkeassa iässä.
Isoäiti oli venäläinen emigrantti. Arkipäivisin hän kävi Helsingin Hietaniemen kirkossa. Kilpaili ystävättarensä kanssa, että kummalla oli hienompi hattu kirkkoon mennessä. Ei siihen aikaan mitään rättejä päähän pantu kun kirkossa käytiin. Oltiinhan kotoisin Pietarista, metropolista.
Suurina juhlina isoäiti vei minut, pojantyttärensä, vitosen raitiovaunulla Katajanokalle, sen korkean mäen päällä sijaitsevaan Uspenskin katedraaliin. Mikä maailma avavautuikaan lapselle siellä katedraalissa! Lumoava.
Kirkko oli täynnä kansaa, siihen aikaan etupäässä venäläisiä. Suitsuke leijui raskaana ilmassa ja ärsytti lapsen kurkkua. Kirkkokansa teki yhtenään ristinmerkkejä ja kumarsi syvälle pyhien kuvien edessä. Ovat ikoneja, minulle selitettiin. Papisto ja kuoro lukivat ja lauloivat vuorotellen kielellä, jota en ymmärtänyt. Mutta katedraali oli niin sanomattoman kaunis kultaisine esineineen ja palavine tuohuksineen.
Ja tuo taivaallinen kirkkomusiikki. Ymmärrän, että juuri hymnit, nuo kauniit ja vanhat kirkkolaulut, jotka jäivät lapsensydämeeni, saivat minut koko elinaikani aina ulkomailla hakeutumaan ortodoksikirkkoihin. Uskon myös, että tämä kokonaisvaltainen, sielua koskettava liturginen ja esteettinen kokemus istutti minuun elinikäisen kaipuun saada olla osana tätä kokemusta.
Vuosikymmenien kuluttua, lukiessani legendaa Kiovan ruhtinaskunnan kääntymisestä ortodoksiseen uskoon osittain liturgis-esteettisistä syistä, ymmärsin heitä hyvin. Taivas maan päällä. Tein tietoisen päätöksen liittyä ortodoksiseen kirkkoon. En ole koskaan katunut päätöstäni.
Tänään ortodoksisuus on itsestään selvä osa identiteettiäni ja arkipäivääni. En enää tarkastele kirkkoa ulkopuolelta, olen sen sisällä, kuten kirkko on aina ollut sisimmässäni, tämän ymmärrän tänään..
Me ortodoksit emme koputtele ovellasi. Tämä ei tarkoita sitä, ettet olisi tervetullut. Sillä me ymmärrämme hyvin, mitä kaipaus on. Se riittää. Tervetuloa.
Lola Cedergren